Vietin kuukauden valtion hotellissa, Itä-Hakkilassa sijaitsevassa Vantaan tutkintavankilassa, nuoriso-osastolla. Jännitys ja monet kysymykset vaivasivat päätäni ennen vankilaan astumista, niin kuin varmasti monella ensikertalaisella. Mietin kaikessa yksinäisyydessäni neljän päivän putkareissun aikana, mitä minulle tulee tapahtumaan ja miksi tämä kaikki tapahtuu juuri minulle, itsepähän kaiken aiheutin. Ensimmäinen askel vankilaan tapahtui läpivalaisukoneen kautta, jonka jälkeen siirryin uusien vankien odotustilaan, sytytin tupakan ja tähyilin paikkaa. Seinien kirjoituksista tajusin, että nyt sitä tosiaan ollaan vankilassa. ” Was here ”- tyyppiset kirjoitukset haalistunein kuulakärkivärein täyttivät rappeutuneita seiniä. Sanalaskut joista saattoi aistia vankilan omat säännöt ja normit, jotka pitäisi aina muistaa jos tässä betoniviidakossa halusi pärjätä. Noin puolen tunnin odottelun jälkeen kaksi miesvanginvartijaa hakivat minut odotustilasta, ja seuraavana etappina oli niin sanottu ”Narikka”. Narikka on paikka missä uudet vangit kirjataan vankilan tietokantaan, tehdään melko perusteellinen ruumiintarkastus ja jätetään siviilitavarat. Vanginvartijat olivat erittäin positiivisia, naureskelivat ja heittivät hyvää huumoria kehiin. ” Kannatatsä hifkii vai jokereit? ” – kysyi erittäin isokokoinen vanginvartija, ” Hifkii ” – vastasin , ” Sää tuut meille!” – vanginvartija sanoi. ” Ne saattaa sit kokeilla sua kun oot uus, älä lähe niitten pelleilyihin mukaan ” sanoi osastonjohtajana toiminut vanginvartija minulle lähtiessäni Narikasta kohti osastoa. Nuoriso-osaston rautaisen oven auettua, seurasin vartijaa joka avasi minulle sellini oven, sellinumero 6. En ehtinyt kävellä osaston ovesta kolmea metriä kauemmaksi, kun pienikokoinen mustalaispoika saapui eteeni ja kysyi ” Mistä oot?” , vastasin ” Törkeest ryöstöst ”. Kun pääsin selliini, ei mennyt kahta minuuttia kun selliini saapui osaston muut vangit. Siinä esittäydyttiin puolin ja toisin, kyselivät mitä tekovälinettä käytin ryöstöä tehdessäni, ja että miten jäin kiinni. Jo tässä vaiheessa tajusin että minulla on ollut aivan vääränlainen käsitys koko vankilamiljööstä. Minulle keitettiin kahvit, tarjottiin tupakat ja kerrottiin osaston päivärutiineista ja säännöistä. Ainuttakaan negatiivista asiaa ei tullut esille saavuttuani osatolle. Nuoriso-osatolla sellien ovet ovat avoinna klo: 07 – 17. Saavuin osastolle noin 16 aikaan, joten kahvit juotuaan muut vangit lähtivät omiin selleihinsä ja toivottivat minut tervetulleeksi osastolle.
Seuraavana aamuna heräsin tuohon valtavaan ryminään kun vartija avasi sellini rautaista ovea auki. ” Huomenta, siel on puuroo, käy äkkii ottaa ku toi aamupalakärry lähtee kohta toiselle osatolle ” sanoi vartija minulle. Jäin kuitenkin pötköttelemään sängylleni, sillä en ole koskaan ollut aamuihmisiä. ” Hei uus poika, tuus ottaa ny puuroo jos meinaat syödä ” huusi vanhempi mustalaismies minulle. Tämä kyseinen mustalaismies oli osaston ” Putsari ” , jonka vastuulla on pitää yleisestä siisteydestä huolta sekä vastaanottaa ruokakärry ja jakaa siitä ruoka osaston vangeille. Putsarin pestistä valtio maksaa pientä korvausta, n. 180 euroa kuukaudessa(Iso raha kanttiiniin). Puurot syötyäni lähdin käytävälle hieman tutkiskelemaan meininkiä, ja iloiseksi yllätykseksi minut pyydettiin viereiseen selliin ” aamukahville ” . Kuusi vankia tupakat huulessa ja kahvikupit kädessä juttelivat niitä näitä, ihan samalla tavalla kuin monet ihmiset esimerkiksi R-kioskilla. Tajusin ettei tämä ole lähelläkään sitä mitä alunperin paikasta kuvittelin. Istuin penkillä ja kuuntelin mustalaismiehen tarinoita niin kuin kaikki muutkin vangit. Viereeni saapui mies joka kysyi minulta puhunko englantia. Vastasin myöntävästi ja aloimme keskustella englanniksi. Hän kertoi olevansa Liettuasta koitisin ja oli väärentänyt 7000-euroa jonka takia joutui lusimaan. Hän myös sanoi ettei ole oikein pystynyt kommunikoimaan vankilassa, sillä hän on opetellut Englantia vastikään istuessaan Suomessa ja venäjänkielisiä ei liiemmin osastolla ollut. Hän myös kysyi josko voisi asettua samaan selliin kanssani jotta voisimme keskustella englanniksi, hän halusi oppia puhumaan sitä paremmin, olinhan minä ainut hänen lisäksi joka osasi englantia osastolla. Sellien ovien sulkeuduttua, keskustelimme iltamyöhään asti, uskonnoista, elämästä ja kaikesta mahdollisesta. ”Liettualainen” joksi häntä kutsuimme oli myös kova nostelemaan painoja, niin minäkin alotin salitreenin, eihän linnassa nyt oikeen muutakaan aktiviteettia ollut. Päivä päivältä ystävystyimme Liettualaisen kanssa enemmän ja enemmän, ja meistä tuli erittäin hyviä ystäviä. Liettualainen oli myös erittäin näppärä käsistään sillä hän rakensi mm. tatuointikoneen cd-soittimesta, ja päätin että jos hän tekee minulle sormiin tatuoinnit, niin lahjoitan hänelle minun ”Suomi-leijona” – korun. Tiesin vapautuvani piakkoin ja olin suunnitellut antavani korun jokatapauksessa hänelle, muistona. Myös osaston muista vangeista tuli minun hyviä ystäviäni, surullisinta vain että suurin osa tulisi istumaan vielä vuosia, olivat tehneet rankkoja rikoksia. Liettualainen kertoi perheestään, ja että hänet siirrettäisiin Suomesta Liettuaan lusimaan vielä 10kk tuomiota. Hän oli istunut vankilassa 16-vuotiaasta asti, ja sanoi ettei oikeen osaa tehdä mitään muuta kuin rikoksia.
Oli perjantai, joimme kahvia normaalisti joka jätkä yhdessä sellissä, kun osaston kaiuttimista kuulutettiin ” Selli numero kuusi, Diallo, viisi minuuttia aikaa pakata tavarat, lähdet narikkaan”. En ollut aluksia uskoa tätä, mutta kyllä , lusimiset oli lusittu ja vankilareissu ohi.
Liettualainen oli ystävä, jota en tule koskaan unohtamaan. En voinut ikinä kuvitella että vankilassa on mahdollista luoda noin hyviä kaverisuhteita.
Tällä tekstillä haluan kertoa oman pienen tarinani vankilan nuoriso-osastosta. Paikka oli verrattavissa leirikouluun, jos kaltereita ja rajoitettuja kulkuoikeuksia ei lasketa mukaan. Jokainen kertoi oman tarinansa, jokaista kuunneltiin, autettiin ja yhdessä pohdittiin ratkaisuja. En ole koskaan nähnyt vastaavaa meininkiä siviilielämässä. Liettualaista tuskin enää koskaan nään, silä vapauduttuani lähetin kyllä kirjeen vankilalle, mutta herra oli ehditty jo lennättää omaan maahansa. Toivon että vielä joskus tapaan hyvän ystäväni.
